Parina viime kertana olen käsitellyt enemmän oppimisen taustalla vaikuttaviin psykologisiin teorioihin ja tuntemuksiin. Tällä kertaa ajattelin keskittyä enemmän inspiraatioon ja inpsiroitumiseen. Ennin ja Niilon blogeissa oli tosi hyvin vinkattu konkreettisia vinkkejä inspiraation hakemiseen. Käykää lukemassa! Itse keskityn pohdiskeluun ja fiilistelyyn sekä siihen miten lähestyn jokaikistä tehtävää. Ja miten säilyttää hyvä pöhinä läpi valmennuskurssin.

Oodi elämälle

Suurin osa tekemistäni töistä Tehon valmennuskurssilla kiteytyy kahteen sanaan: Oodi elämälle. Koska elämää on jo jonkin verran takana (toki vielä monin verroin edessä), olen lähestynyt kaikkia tehtäviä edellä mainitun ajatuksen kautta. Toisin sanoen, jokainen tehtävä on ollut ikään kuin rakkauskirje jo eletylle elämälle ja ehkä joskus myös tulevalle elämälle.

Kun oma osaaminen ei vielä ole sillä tasolla kuin toivoisi, voi se joissakin tapauksissa lannistaa. Oma kriittinen pikku Ruut saattaa kuiskutella olkapäällä väheksyen, epäillen ja mollaten omaa tekemistä ja yrittämistä. Synkästä mielenmaisemasta käsin pystyy tietysti ammentamaan myös inspiraation lähteitä (rakastan synkkiä juttuja), mutta sekaan tarvitaan myös ripaus rakkautta. Oodi elämälle – asenteen kautta voin nousta ylemmäs mahdollisista epävarmuuksista, kriittisyydestä, perfektionismista tai _______. You name it.

Kun pääseen mielen tasolla mielekkäälle taajuudelle, lähestyn tehtävänantoa teknisestä näkökulmasta. Mitä tehtävässä halutaan minun tekevän? Mitkä ovat arviointiperusteet? Kirjaan ne itselleni ylös ja niiden ympärille lähden ammentamaan omasta elämästä, kokemuksista, toiveista, tunteista ja ajatuksista käsin kokonaisuutta, joka palvelee tehtävänantoa. Ja vitsit, kun tehtävien tekeminen on ihanaa! Jokainen Tehon kotitehtävä on kuin joulukalenterin luukku. Odotan aina innolla uuden tehtävän selvittämistä. En väitä, ettenkö kamppailisi jokaisen tehtävän kohdalla. Pieleen menee niin paljon ja joka kerta. Mutta mitä sitten?

Rakastutaan edes johonkin

Olen ehdoton Esa Saaris-fani. Olen kuunnellut melkein jokaisen Saarisen filosofia ja systeemiajattelu- luentosarjan äänitteen ja ne ovat täyttä inspiraatiota. Suosittelen kuuntelemaan, jos yhtään kiinnostaa. Luennot löytyvät mm. Spotifysta. Yhdellä Esan luennoista oli vieraana jo edesmennyt Vesa-Matti Loiri. Vesku puhui luennolla omasta urastaan ja syistä, miksi oli niin hyvä kuin oli. Hän puhui siitä, miten näyttelijän on tärkeää rakastua omaan hahmoonsa, vaikka se olisi kuinka paha ja kieroutunut tahansa.

Mielestäni tätä rakastumisen teemaa voi soveltaa todella hyvin myös taiteelliseen tekemiseen. Teema sopii hyvin myös tehon ensimmäisellä tunnilla opetettuun asiaan, kun piirsimme ryhmätyönä toisesta opiskelijasta kuvan. Töissä korostettiin yhtä yksityiskohtaa tarkemmin ja muu sai olla epäselvää. Ehkä omasta työstä löytyy jokin kohta, mihin voi rakastua ja jota haluaa korostaa ja tuoda esille? Toki kolmiuloitteisissa pienoismalleissa ei voi jättää epäselviä kohtia, joten pitää vähän miettiä soveltamista niissä ;D

Lopuksi sanottakoon, että aina tehtävänanto ei herätä mitään tunteita. Koko tekeminen ja työ tuntuu valjulta ja jotenkin väärältä. Silti se ei tarkoita, etteikö työstä voisi saada hyvää arvosanaa. Joskus tehtävät kolahtavat ja joskus taas eivät. On mahdollista, että oma lähestymistapani on täysin väärä. On mahdollista, että toisella lähestymistavalla olisi mahdollisuus saada parempia tuloksia. Ken tietää. Uskon, että tärkeintä on kuitenkin löytää itselle luonnollisin lähestymistapa. Näillä ajatuksilla, ihanaa viikkoa!

Ollaan luovia!

Rakkaudella,

Ruut

Jatkan tälläkin kerralla pohdiskelua oppimisen äärellä. Mieleeni on Tehon Maxi-kurssin aikana juolahtanut jos minkälaisia pohdintoja oppimiseen ja harjoitteluun liittyen. Onko kukaan seppä syntyessään? Miten voisimme omia asenteitamme muuttamalla mennä kohti optimaalista oppimista? Miksi on tärkeää uskaltaa olla surkea? Seuraavaksi jotakin mietteitä, mitä mieleeni on juolahtanut.

Asenteet oppimisen esteenä tai mahdollistajana

Uuden oppimisen äärellä on hyvä tarkastella Carol Dweckin kasvun asenne- teoriaa. Teoria saattaa olla monelle jo tuttu ja ehkä nuoremmille on jo luonnostaan opetettu kotona ja koulussa kyseistä asennetta. Itse huomaan, että vielä on paljon harjoiteltavaa kyseisellä saralla. Yksinkertaistettuna, kasvun asenteen omaava uskoo, että jokainen vastaan tuleva haaste on mahdollisuus kehittyä. Muuttumattoman asenteen omaava taas näkee, että oma osaaminen on syntymässä määritelty ominaisuus. Eli sitä joko on syntynyt viivain ja kynä kädessään, tai sitten ei.

Joten mitä uskomuksia tai asenteita minulla on itsestäni ja taidoistani? Koska en hallitse vielä kaikkien perpsektiivien piirtämistä ennätysvauhdilla, uskottelen itselleni, että en vain ole pikkutarkkojen juttujen piipertäjä. ”Olen sellainen taivaanrannan maalari”. Koska akvarelleilla maalaaminen tuntuu vaikealta, olen päättänyt, että vesivärit eivät ole minun juttu. Hoidan ”pakolliset” tehtävät mahdollisimman sutjakasti alta pois, mutta en varmasti harjoittele enempää. Harmillisesti tämä asenne ei kehitä minua mihinkään suuntaan enkä opi juurikaan uutta. Ennen kaikkea en anna edes itselleni mahdollisuutta siihen, että ehkä yksityiskohtiin uppoutuminen voisikin olla minulle erittäin palkitsevaa. En anna itseni tulla paremmaksi akvarelleilla, sillä se tarkoittaisi sen myöntämistä, että en ole niissä vielä hyvä ja minun pitää harjoitella niillä. Ymmärrän kasvun asenteen, mutta haluaisin mieluummin kuunnella päässäni kimittävää pientä ääntä ”Kyllä sinun pitäisi osata jo.Turha yrittää. Tee jotain mukavampaa, mikä palkitsee sinut heti”. Haluaisin pysytellä mukavuusalueella ja välttää kaikkia mahdollisia epämukavia tuntemuksia. Harmillisesti, silloin vältän myös kehittymisen ja uuden oppimisen. Onko tämä kenellekään muulle tutun kuuloista?

Lupa olla surkea

Joten, kun tulen tehon tunnille, ja käsittelemme siellä jälleen kerran minulle uutta ja vierasta tekniikkaa. Jälleen kerran minulle tulee epämukava olo, koska en osaa uutta tekniikkaa niin kuin ajattelen että minun pitäisi osata. Jälleen kerran yritän selittää itselleni, että tämä(kään) ei ole minun juttuni, enkä anna itselleni mahdollisuutta kehittyä ja oppia. Pysyn mukavuusalueellani, sillä minulla on tietty käsitys siitä kuka olen, mitä osaan ja mitä minun pitäisi osata heti ensimmäisellä yrittämällä!

Ehkä sen sijaan, annan itselleni luvan olla surkea. Annan luvan kaikille niille tunteille tulla ja mennä, sillä sitähän ne tekevät; tulevat ja sitten menevät. Keskityn siihen mitä uutta voin oppia. En siihen, mitä muut osaavat tai mitä ”minun pitäisi jo osata”. Annan tilaa omalle asiantuntijuudelleni kasvaa. Inspiroidun kaikista mahdollisuuksista, missä minusta voi tulla hyvä – harjoituksella. Inspiroidun muiden taidoista ja yrityksistä oppia. Teho-opistolla on mitä parhain ilmapiiri ja ympäristö olla nyt surkea ja kehittää omaa osaamistaan kohti pääsykokeita. Olipa se kehitettävä taito tekninen osaaminen tai näkökulmien ja ideoiden löytäminen.

Loppukaneettina vielä yhden lempi podcastjuontajani Rachel Hollisin asenne ”Embrace the suck”. Uuden oppimisen äärellä ja ylipäätään minkä tahansa itselle merkityksellisen äärellä on oltava valmis epäonnistumaan ja olemaan surkea. Ja onhan se nyt niin, että oppiminen on mahtavaa, kun sallii siihen sisältyvän jos jonkinmoista rönsyilyä, tunteiden myllerrystä ja sivupolkuja.

Ollaan luovia!

Rakkaudella,

Ruut

Tällä kertaa tiedossa kotitehtävien kritiikkejä sekä asiaa reflektoinnista. Pääsykoetyyppisissä tehtävissä tekniikkoina olivat värikynät, akvarellit ja akryylit. Paljon tuli rakentavaa palauttetta ja toivottavasti myös opittua! Tehtäväkritiikkien jälkeen paneuden reflektointiin ja sen hyötyihin oppimisessa.

Kotitehtävien kritiikit

Muutamaan viikkoon en ole ehtinyt tehdä kaikkia tekniikkatehtäviä kokonaan perheen sairastelun vuoksi, mutta pääsykoetyyppiset tehtävät olen saanut aina väkerrettyä kasaan. Tähän mennessä on ehtinyt olla kolme tehtävää: puuvärein kivimuodostelma (kuvapari), akvarelleilla retriitti ja akryylein uusi vekkula. Miten siis meni?

VÄRIKYNÄT JA KIVIMUODOSTELMA

Kivimuodostelmasta sain 4,5. Värienkäytöstä, dynaamisesta kuvaparista ja kolmiuloitteisuuden hahmottamisesta sain kiitosta. Päiväkuvaan toivottiin asetelmaa paremmin näkyviin. Itse koin, että kivet olisivat voineet olla paljon kolmiulotteisemman ja todellisemman näköisiä. Huomaan, että varjostuksen avulla tehtävässä kolmiulotteisuudessa orgaanisempiin muotoihin on vielä paljon parantamisen varaa. Värikynät tekniikkana on vieras, sillä olen viimeksi värittänyt värikynillä alakoulussa. Niitä voi kuitenkin kumittaa, joka on aina minulle kotiin päin.

AKVARELLEIN RETRIITTI

Retriitistä sain 3,5. Kritiikkiä tuli etuvasemmalla olevasta seinämästä, jonka olisi pitänyt olla kolmiulotteisempi. Sekä työssä oli turhia muita yksityiskohtia, kuten bussi ja sininen palkki. Koin, että tämä työ meni monella tapaa pieleen, sillä en ole koskaan maalannut akvarelleilla. Minulle on akvarelleissa suurin haaste, että kaikkia mokia ei pysty korjaamaan samalla tavalla kuin kynillä. Joten tiesin jo valmiiksi, että pieleen meni etualan kallion kanssa, kun sohin sen liian tummalla. Mutta minkäs teet, kun aikakin loppui kesken. Olen tekijänä enemmän yritys ja erehdys taktiikalla etenevä, joka ei toimi pääsykoetyyppisissä tehtävissä, jolloin aika on rajattu. Eikä myöskään akvarelleilla. Huomaan, että akvarelleilla minun pitää harjoitella maltillisuutta ja harkintaa, sekä tietynlaisen hallitsemattomuuden hyväksyminen.

PEITEVÄREILLÄ UUSI VEKKULA

Uusi Vekkula tehtiin Akryyleillä. Uudesta Vekkulasta sain 4. Kritiikkinä oli sivulla oleva keltainen valo, joka vei liikaa huomiota muulta tilalta ja enne kaikkea arvioitavilta asioilta. Akryyleistä minulla oli jopa sen verran kokemusta, että yliopistolla olen kuviskurssin yhteydessä maalannut yhden taulun. Mitään oikeita oppeja tekemiseen ei siellä annettu, vaan annettiin välineet ja käskettiin ideoida ja tehdä. Akryylit tuntuvat selkeästi lyijykynien jälkeen omalta jutulta. Nautin siitä, miltä maali tuntuu paperia vasten. Se tuntuu huomattavasti fyysisemmältä, kuin esimerkiksi akvarellit ja liittyy varmasti vahvaan tanssitaustaani.

Reflektointi – onko siitä hyötyä?

Mitä hyötyä palautteiden läpikäynnistä blogissa on? Toivon, että lukijana saatte to do/not to do ideoita minun mokistani! 😀 Palautteiden kirjaamisesta on myös apua reflektoinnin näkökulmasta. Kasvatustieteellisissä opinnoissani, meillä oli useaan kertaan tehtävänä kirjoittaa kurssiin liittyvää oppimispäiväkirjaa. Tämä ei kuitenkaan liity ainoastaan pelkkiin ”tieteellisiin” aloihin. Opiskellessani Lontoossa korkeakoulussa nykytanssia, meidän piti koko lukuvuoden ajan kirjoittaa oppimispäiväkirjaa. Suoraan lukion jälkeen, olin vielä liian nuori ja ”kaikki tietävä”, etten ymmärtänyt miten suuri apu reflektoinnista voikaan olla. Reflektoinnissa käydään läpi mitä on opittu, mitä palautetta on saanut, missä on onnistunut ja missä on vielä parannettavaa. Kaikkein tärkeintä mielestäni on miettiä mitä ajattelee ja tuntee ja miksi. Mitä ajattelen tehdessäni jotakin tehtävää? Miltä minusta tuntuu silloin ja miksi? Miksi toimin kyseisen tunteen pohjalta kuten toimin? Palveleeko kyseinen ajatus, tunne ja toiminta oppimistani ja potentiaalini saavuttamista?

Me toimimme ja ajattelemme arjessa paljon rutiinomaisesti, mikä on hyvä toimintakyvyn ja kuormituksen kannalta. On kuitenkin mahdollista, että jotkin meille itsestäänselvät tavat kokea maailma, rajoittavat meitä melko paljon. Reflektoinnin avulla voimme huomata toistuvia palautteita sekä tapoja toimia ja pohtia, vievätkö ne meitä kohti meidän tavoitteitamme. Esimerkiksi blogia kirjoittaessani olen huomannut, että toiminnassani on tiettyjä teemoja, jotka sabotoivat omaa kehittymistäni. Mitä ne sitten ovat? Minä hutiloin, koska olen epävarma. En tarkoita, etteikö tehtäviä voisi tehdä ripeästi, mutta on tärkeää tietää miksi sen tekee. Tekeekö tehtävän ripeästi, koska osaa vai koska se tuntuu epämukavalle. Toiseksi menetän tehtävänannon fokuksen. Saatan joko fiilistellä liikaa ja tuoda tehtävään jotakin turhaa, tai keskittyä ohi aiheen. Reflektointi on siis oiva lisä oppimiselle myös Teho-opiston Maxi-kurssilla. Se ei missään nimessä korvaa kovaa harjoittelua ja työtä, mutta on hyvä lisä tuomaan fokusta omalle kehitykselle.

Ollaan luovia!

Rakkaudella,

Ruut

Tehon maxi-valmennuskurssilla keskityttiin lyijykynätekniikoihin. Alla jaan fiiliksiä ensimmäisestä kurssikerrasta ja itselle mukaan tarttuneet tärkeimmät opit ja ahaa-elämykset.

Ensimmäinen tehtävä

Ensimmäinen tehtävä oli ryhmätehtävä. Ensimmäisen sadasosasekunnin aikana ajatukset laukkasivat: ”Apua, en halua että kukaan näkee mun piirrustuksia. Nyt paljastuu kuinka huono olen. Nyt epäonnistun. Miten voin välttää tämän?” Mitä lopulta tapahtui? Tehtävä oli aivan mahtava! Ryhmässä piirrettiin siis vierustoverin omakuva paperiin katsomatta. Sitten paperi annettiin kaverille, jonka piirsi. Nyt oli vuorossa oman muotokuvan varjostaminen mallia katsomatta. Ja viimeisen vaihdon jälkeen vielä kuvaan piirrettiin yksi tarkka yksityiskohta (silmä, korva, tms.) mallia katsoen. Toivottavasti kävi järkeen selitys. Tehtävässä ei ollut mitään mahdollisuutta ”onnistua”, joten piti vain heittäytyä ja nauttia prosessista.

Luovien alojen pedagogiikan ytimessä

Mitä ajatuksia, kuin alun epätoivoa, tehtävä herätti? Tehtävä oli todella toimiva ice breaker kurssin aloitukselle! Olen edellen reilu viikon jälkeenkin edelleen fiiliksissä tehtävästä. Onnistumiselle ei ollut paineita. Itselläni oli ainakin todella hauskaa, kun uskalsi heittäytyä. Tämänkaltaista leikittelyä ja heittäytymistä käytetään paljon etenkin tanssi- ja teatteri-improvisaatiossa. Päästetään irti siitä, miten asioiden pitäisi olla ja seurataan hetkeä. Minulla ei ole aikaisemmin tullut vastaan kuvallisessa ilmaisussa hassuttelua, vaikka näkeehän sitä paljon taiteilijoiden toteuttamana. Tämän kaltaisiin harjoituksiin liittyy mielestäni luovuuden ydin; ei oteta itseä niin vakavasti. Omaa (yhteistä) tuotosta voidaan tarkkailla avoimesti, mielenkiinnolla ja ennen kaikkea myötätunnolla ja ”rakkaudella”. Epätäydellisyydestä voidaan ammentaa palasia täydellisyydestä ja ”epäonnistumisille” voidaan nauraa ja korostaa entisestään.

Lopputulokset oli todella ilmaisuvoimaisia ja tunteikkaita. Opettajat puhuivat paljon kuvan tunnelmasta ja tunteesta. Kuvassa voi olla jokin yksityiskohta todella tarkasti ja lopun ei tarvitse välttämättä olla niin tarkkaa. Tämä tehtävä oli itselleni huojennus, sillä en ole parhaimmasta päästä oppilaita missään tekniikassa. Siksi myös ei teknisten puolien fiilistely on vahvaa. Pystyn samaistumaan ”epäonnistumiseen”. Olen mielen perukoilla pohtinut onko minulla mitään mahdollisuuksia sisustusarkkitehdiksi nykyisillä taidoilla tai taidottomuudella? Lämmittelytehtävän kautta päätin luottaa itseeni ja keskittyä omaan tyyliini hiomiseen. Samalla minun pitää treenata niska limassa, että pääsisin edes jollekin tasolle teknisissä taidoissa. Kurssilla on ihan mielettömiä osaajia ja ihailen jokaista, jolla on ollut pitkäjänteisyyttä, tarkkuutta ja motivaatiota omien taitojensa huippuun hiomiseen. On ilo katsoa niin taitavia tekijöitä ja ottaa heiltä opiksi.

Ollaan luovia!

Rakkaudella,

Ruut

Heippa! Täytyy sanoa, että ensivaikutelma Teho-opistosta on ylittänyt odotukset! Meillä oli ekalla viikolla tapaaminen ja opastus bloggaamiseen liittyen. Sen lisäksi olen päässyt käymään ensimmäisellä valmennuskurssin tunnilla. Sitä ennen lyhyt esittely minusta.

Muutama sana itsestäni

Olen Ruut 34-vuotias varhaiskasvatuksen opettaja ja kahden pienen lapsen äiti. Olen iloinen ja tunnerikas tyyppi, jonka kokemuksia saatte täällä tästä lähtien maxi-kurssiin liittyen lukea. Luovat alat ovat aina olleet lähellä sydäntä, vaikka päädyinkin valitsemaan ”turvallisen ja varman” alan. Olen oppinut kantapään kautta, että omaa intuitiota ja kutsumusta ei voi sivuuttaa. Siksi nyt teen konkreettisia asioita omien haaveiden toteuttamiseksi ja toivon, että joku muukin huomaa sen olevan mahdollista myös itselle.

Mutta nyt asiaan! Alla avaan millainen ensivaikutelma Teho-opistosta on ollut ja miksi minusta Teho-opisto on paras valinta?

1. Arvot ja motivaatio

Bloggaajatapaamisessa meille kerrottiin Teho-opiston perustamisen taustasta, johon liittyy halu tarjota mahdollisimman laadukasta opetusta valmennuskurssilaisille. Kurssin sisältö on mietitty tarkkaan ryhmäkokoa ja sen dynamiikkaa myöten. Aina ollaan valmiita kehittymään ja kehittämään toimintaa, eikä jämähdetä paikalleen. Tavoitteena on myös tarjota kattavat työkalut ei vain pääsykokeissa loistamiseen, vaan myös opiskelussa ja työelämässä pärjäämiseen.

2. Tunnelma

Uskon, että vilpittömät tarkoitusperät tai niiden puutteen pystyy aistimaan. Myös työyhteisön hyvinvoinnin ja hyvän hengen voi tuntea ”ilmassa”. Sitä vain tietää kyteekö pinnan alla uupumusta, katkeruutta ja stressiä vai pulppuaako joka nurkasta ilo. Näen tunnelman ensi arvoisen tärkeänä edes auttamassa oppimista. Ja se tuntuu olevan kohdillaan Teho-opistolla;

Teho-opiston tilat ovat avoimet ja valoisat. Kurssilaisten kenkäparvi lojuu iloisesti eteisessä sinne saapuessa. Etuovi on ylhäällä avoinna kurssin aikana. Opiskelijat saavat kahvia tai teetä tauolla. Teho-opiston perustaja, Sini, pyörähtää ähisevän vauvansa kanssa toimistolla, vaikka hän onkin tällä hetkellä äitiyslomalla. Kurssimme opettaja ehdottaa tunnin aikana innostuneena ohimennen Sinille kenkähyllyä eteiseen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tunnelma on juuri sitä mitä pitääkin; avoin, iloinen, rento, antelias ja lämpimästi syleilevä.

3. Yhteisö

Sen lisäksi, että on olemassa tietyin väliajoin mukavaa yhteistä ajanviettoa kaikille, jokaiselle valmennuskurssin ryhmälle on oma whatsApp ryhmänsä. Meille näköjään tulee viikkokirje missä kerrotaan menneestä viikosta ja tulevista tapahtumista. Myös kurssin tuntien ulkopuolella on mahdollista sovittuina aikoina tulla treenailemaan teholle. Opiskelijoille tarjotaan aika ja paikka olla osana yhteisöä, joka on äärimmäisen tärkeää omia unelmia tavoiteltaessa. Ihan mieletön kokonaisuus!

Mihin kaikki tämä johtaa?

Uskon, että juurikin nämä kurssisisällön ”ulkopuoliset” asiat tekevät Teho-opiston valmennuskursseille osallistuneiden opiskelijoiden menestymisen niin suureksi. Sen lisäksi, että kurssin sisältö on tarkkaan harkittu ja tutkimukseen sekä kokemukseen perustuva. Nämä ”pienet” asiat ovat se piste i:n päälle, mikä tarvitaan pääsykokeissa menestymiseen. Vai mitä mieltä te olette?

Täällä vielä hyvin esitelty Teho-opisto niille, jotka eivät vielä ole ehtineet tätä katsastamaan: https://blog.teho-opisto.fi/mika-teho-opisto

Ollaan luovia!

Rakkaudella,

Ruut