Mulla on ainakin pukannut väsymystä ja inspiraation puutetta näin alkuvuodesta. En usko, että olen ainoa, joka kamppailee motivaation, inspiraation ja kohtuullisen levon kanssa. Jatkuva palautteen saaminen on myös osaltaan haastavaa ja saattaa välillä mennä ihon alle. Joten tällä kertaa tiedossa vähän alkuvuoden fiiliksiä sekä vinkkejä siihen, miten nostaa omaa mielialaa ja saada lisää puhtia pääsykokeisiin treenaamiseen.

Mikä fiilis? Missä mennään?

Tervetuloa synkkyyden syövereihin, alakulon laaksoon ja risukasaan, jonne inspiraation säteet eivät ole yltäneet (hieman liioitellusti ja huumorilla tietysti). Alkuvuosi oli jotenkin tahmea, enkä oikein saanut kiinni siitä, että miksi näin on oli. Yritin tehdä Tehon tehtäviä tuntikausia, eikä mistään tullut valmista tai jos tuli, niin siitä tuli täyttä kakkaa.

Vaikka olen vannoutuneesti sitä mieltä, että kaikkea mitä mieleen tulee, ei tarvitse uskoa, silti en saanut ravisteltua painavaa kivirekeä pois harteilta. Haaste oli siinä, että pienet huolet vain huokailivat hiljaa siellä täällä jättäen taakseen epävarman tunteen ilman, että tiesin mistä se johtui. (plus pikkuinen väsymys painoi päälle) Lopulta sain itseni kiinni ajattelemasta eläkettä ja mitä sille käy, jos pääsen opiskelemaan (hulvaton murhe sinänsä). Ja siitä se vyyhti sitten alkoi aukeamaan.

Tässä vaiheessa ei ole mitään takeita mistään. Ei ole tiedossa riittävätkö rahkeet edes kouluun pääsemiseen. Toisaalta kouluun pääsy mietityttää sitäkin enemmän. Miten rahat riittävät viiden vuoden opiskeluun? Miten meidän perheen yhteisille unelmille tapahtuu? Jäävätkö ne omien unelmien jalkoihin? Entä jos valitsen alan taas ”väärin”? Onko ihan ok tavoitella tässä vaiheessa elämää jotain vain itseään varten, eikä aina vain ajatella muita? On todella helppo hypätä omien epäilysten karuselliin. Joskus sinne kyytiin päätyy niin salakavalasti, ettei edes huomaa olevansa kyydissä. Vasta kun vauhti kiihtyy, huomaa että ”voi pojat, nyt sitä taas mennään!”

Uskon, että kaikilla on epäilyksiä, pelkoja ja murheita. Etenkin mitä lähemmäs mennään asioita, joita oikeasti haluaa, sitä enemmän tuntuu että on myös jotakin menetettävää. Siinä tilanteessa on useita keinoja yrittää selviytyä. Joku saattaa heittää hanskat tiskiin. Joku taas alkaa suorittamaan 110% ja lopulta uupuu. Joku jatkaa yrittämistä, mutta tekee sen vähän vasurilla. Joku pystyy ylläpitämään hyvän tasaisen työjuhdan tahdin, jolla pääsee maaliin asti. Lopputuloksen kannalta on varmasti parempi olla kilpikonna, kuin jänis. Itsestä tuntuu, että olen vähän kaikkea yhtäaikaa, vuoron perään ja miten milloinkin.

Miten hiljentää epäilyt ja päästä takaisin hyvän treenaamisen raiteille?

Joten, kaikki kanssakulkijat kohti unelmia! Miten sitten hypätä pois epäilyksen karusellista tai nousta ylös alakulon laaksosta? Itselläni on muutamia kikkoja (meditoimisen lisäksi), jotka olen huomannut toimiviksi:

• Kuvittele pahin skenaario mitä voisi tapahtua. Mikä on se katastrofaalisin tilanne missä saatat ensi syksynä olla? Eli kun et pääsekään opiskelemaan. Kun painaijainen on käynyt toteen, mitä teet sitten? Mitä HALUAT tehdä? Pieni usko siihen, että huonoin mahdollinen vaihtoehto saattaa joskus olla meille se paras vaihtoehto. Elämä kantaa ja tapahtuu meitä varten.

• Sä hanskaat tän kyllä! Mieti kaikkia niitä tilanteita, kun olet ollut epätoivoinen. Mitä sinulle on sitten tapahtunut? Olet selvinnyt elämässäsi vaikka mistä epäilyksistä ja tunteiden mylleryksistä. Pärjäät nytkin.
• Kiitollisuus. Tämä toimii minulle kaikessa. Kiitollisuus tuo mielen tähän hetkeen ja saa arvostamaan asioita, jotka ovat tässä hetkessä läsnä. Samalla kiitollisuus saa henkiset nyrkit aukeamaan ja leukaluut rentoutumaan. Kaikesta voi päästää irti ja nauttia tästä hetkestä enemmän. Sivuhuomatuksena, ihan pelkästään leuan rentouttaminen tietoisesti tekee hyvää ja tuo rennomman tunteen itselle 🙂
• Dan Sullivan on kirjoittanut kirjan nimeltä Gap and the Gain. Itse kirjaa en ole vielä ehtinyt lukemaan, mutta olen kuullut useamman Sullivanin haastattelun. Lyhyesti: Suurin osa ihmisistä keskittyy johonkin ideaaliin ja vertaa itseään siihen. Tämä ideaali on aina tavoittamattomissa, jolloin henkilö on ”kuilussa” (gap) ja onneton. Menestyneet ihmiset keskittyvät enemmän saavutukseen (gain), eli siihen mihin he ovat tähän mennessä päässeet. Ja mitä he ovat tähän asti saavuttanet ja oppineet. Eli menestyneet ihmiset katsovat taakse päin ja kuinka pitkän matkan he ovat jo päässeet eteenpäin. Fokuksella on väliä.
• Hengitä. Miten niin perusasian voikaan unohtaa! Kiitollisuus hengityksellä höystettynä saa mielen rentoutumaan.

Tsemppiä kaikille pääsykokeisiin treenaaville!

Ollaan luovia!

Rakkaudella,

Ruut

Täytyy sanoa, että pää lyö tyhjää, kun kirjoittelussa on tullut pidempi paussi. Itsellä melkeinpä koko loma meni lasten sairasteluissa (jouluna vatsataudissa ja uutena vuotena esikoisen kansa päivystyksessä), joten univelkaa on kertynyt vanhan päälle kunnolla, eikä pää toimi senkään edestä. Pahoittelut jo etukäteen laadun suhteen! Yritetään nyt kuitenkin lyhyesti ja ytimekkäästi kahvin avulla. XD Tänään luvassa pohdintaa, mitä hyötyjä valmennuskurssista on tähän asti ollut sekä mitkä fiilikset pääsykoesimulaatiosta jäi. Kuvina vähän joulun ajan fiilistelyjä.

Maxi-valmennuskurssi – onko ollut hyötyä?

Onko valmennuskurssista siis ollut hyötyä? Mitä mieltä olen, nyt kun syyspuolisko on taputeltu? Ehdottomasti on! Jokaisella tunnilla ja jokaisen tehtävän yhteydessä oppii uusia asioita. Omista töistä saatavista palautteista oppii todella paljon. Sen lisäksi pääsee kuulemaan kaikkien muiden töistä saatavaa palautetta. Pikku hiljaa alkaa näkemään ja ymmärtämään mistä asioista saa pisteitä ja mistä taas vähennetään.

Ja vaikka viime syksy olikin lasten sairasteluiden suhteen haastava, pääsin aina paikalle jokaiselle tunnille. Joten siitä olen suunnattoman iloinen. Jos olisin viime syksyn yrittänyt itsekseni treenailla, siitä ei olisi tullut mitään. Arki tarjoaa varmasti jokaiselle kiirettä ja haastetta, ja siksi on ollut mahtavaa olla valmennuskurssilla, jossa tulee pakostikin jonkinlainen rutiini harjoittelulle. Rutiini on välttämätön omien taitojen harjoitteluun ja hanskaamiseen, jotta paineistavassa pääsykoetilanteessa pystyy suoriutumaan tehtävistä niihin vaadittavilla taidoilla. Onko itselle vielä tullut harjoitusta tarpeeksi? Ei lähellekään.

Pääsykoesimulaatio. Miten meni ja mitkä fiilikset?

Ennen joulua meillä oli ensimmäinen pääsykoesimulaatio. Simulaatio tapahtui samaan aikaan kuin yleensä meillä olisi ollut tunti. Ennen simulaatiota meille ilmoitettiin tarvittavat välineet kunkin alan tehtävää varten ja tehtävä selvisi vasta paikan päällä. Sisustusarkkitehtuuriin meidän piti tehdä lyijykynätyö A3 kokoiselle paperille. Tehtävänantona oli tehdä piirros aiheesta ”löydös”. Kuvasta piti käydä ilmi mitä ja missä. Arviointiperusteina muistaakseni oli, idea, tunnelma, valöörit ja syvyysvaikutelma. Saattoi olla jotakin muitakin, mutta enää jälkikäteen en muista tarkemmin.

Itselläni pääsykoesimulaatio meni melko kehnosti. Pää löi tyhjää ja voi vitsit kun kaikki vanhat tottumukset piirtää löi kovaa päälle. Työstä tuli suttuinen ja epäselvä. Syvyysvaikutelma jäi olemattomaksi. Työtä jättäessä tiesin, että nyt meni penkin alle. Idea oli mielestäni hyvä. Kuvan löydös oli puoliksi syöty banaani tyynyn alla sängyssä. Piirsin kuvan kuitenkin liian läheltä, jolloin ympäristö jäi epäselväksi. Piirtelin kyllä menemään täysin niin miten sattuu, että hyvää päivää vaan! Työstä tuli arvosanaksi 3, joka ei periaatteessa ole niin huono. Mutta kun haluaisin vähintään 4 AINA. Tietääkö joku muu tämän tunteen? 😀 Inhoan epäonnistumista. Ja omalla mittapuulla melko hyvä on total failure. Mutta! Hyvä puoli tässä kaikessa on, että nyt on hyvä mokailla. Nyt vasta harjoitellaan. Vielä on aikaa harjoitella ja siihen pitää pistää vieläkin parempi fokus nyt keväällä. Pidetään myös sormet ristissä, että kevät olisi suopeampaa ja terveempää.

Rutiinit avaimena paineen alla suoriutumiseen

Aiemmin mainitsin, miten rutiinit ovat välttämättömiä paineen alla onnistumiseen. Olen itse tässä hyvä esimerkki siitä, miten vielä tiettyjä rutiineita ei ole tarpeeksi. Omat haitalliset maneerit ja hutilointi puskivat takaraivosta pääsykoesimulaatiossa ja ottivat täysin vallan omassa tekemisessä. Omalla kohdalla teknisen piirtämisen rutiinit eivät olleet tarpeeksi iskostuneet vielä(kään) käsiin ja aivoihin. Piirtämisen perusteet kurssi olis varmasti allekirjoittaneelle hyvä tässäkin kohtaa, mutta harmillisesti siihen ei juuri nyt ole varaa, sillä priorisoin ennakkokurssille osallistumisen. Tässä kohtaa on vain tärkeää tehdä kaikki annetut tehtävät ja harjoitella harjoittelemisen perään. Ei auta olla valmennuskurssilla, jos ei ole valmis itse näkemään vaivaa taitojen opettelussa. Vaikka maxi-kurssi olisi kuinka hyvä tahansa, se vaatii omat 100% työtä, jotta voi menestyä pääsykokeissa. Kukaan muu ei voi tehdä sun puolesta työtä. Sanottakoon, että teho-opiston valmennuskurssi antaa parhaan mahdollisen alustan sun oman parhaan tekemiselle. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, jos et pistä itseäsi likoon.

Ihan mahtavaa, että parin viikon kuluttua päästään taas Teho-opistolle oppimaan uusia juttuja! Odotan niin innolla laadukkaita oppitunteja, taitavia opettajia ja mitä mahtavimpia ja taitavia kanssaopiskelijoita.

Ollaan luovia!

Rakkaudella,

Ruut

Parina viime kertana olen käsitellyt enemmän oppimisen taustalla vaikuttaviin psykologisiin teorioihin ja tuntemuksiin. Tällä kertaa ajattelin keskittyä enemmän inspiraatioon ja inpsiroitumiseen. Ennin ja Niilon blogeissa oli tosi hyvin vinkattu konkreettisia vinkkejä inspiraation hakemiseen. Käykää lukemassa! Itse keskityn pohdiskeluun ja fiilistelyyn sekä siihen miten lähestyn jokaikistä tehtävää. Ja miten säilyttää hyvä pöhinä läpi valmennuskurssin.

Oodi elämälle

Suurin osa tekemistäni töistä Tehon valmennuskurssilla kiteytyy kahteen sanaan: Oodi elämälle. Koska elämää on jo jonkin verran takana (toki vielä monin verroin edessä), olen lähestynyt kaikkia tehtäviä edellä mainitun ajatuksen kautta. Toisin sanoen, jokainen tehtävä on ollut ikään kuin rakkauskirje jo eletylle elämälle ja ehkä joskus myös tulevalle elämälle.

Kun oma osaaminen ei vielä ole sillä tasolla kuin toivoisi, voi se joissakin tapauksissa lannistaa. Oma kriittinen pikku Ruut saattaa kuiskutella olkapäällä väheksyen, epäillen ja mollaten omaa tekemistä ja yrittämistä. Synkästä mielenmaisemasta käsin pystyy tietysti ammentamaan myös inspiraation lähteitä (rakastan synkkiä juttuja), mutta sekaan tarvitaan myös ripaus rakkautta. Oodi elämälle – asenteen kautta voin nousta ylemmäs mahdollisista epävarmuuksista, kriittisyydestä, perfektionismista tai _______. You name it.

Kun pääseen mielen tasolla mielekkäälle taajuudelle, lähestyn tehtävänantoa teknisestä näkökulmasta. Mitä tehtävässä halutaan minun tekevän? Mitkä ovat arviointiperusteet? Kirjaan ne itselleni ylös ja niiden ympärille lähden ammentamaan omasta elämästä, kokemuksista, toiveista, tunteista ja ajatuksista käsin kokonaisuutta, joka palvelee tehtävänantoa. Ja vitsit, kun tehtävien tekeminen on ihanaa! Jokainen Tehon kotitehtävä on kuin joulukalenterin luukku. Odotan aina innolla uuden tehtävän selvittämistä. En väitä, ettenkö kamppailisi jokaisen tehtävän kohdalla. Pieleen menee niin paljon ja joka kerta. Mutta mitä sitten?

Rakastutaan edes johonkin

Olen ehdoton Esa Saaris-fani. Olen kuunnellut melkein jokaisen Saarisen filosofia ja systeemiajattelu- luentosarjan äänitteen ja ne ovat täyttä inspiraatiota. Suosittelen kuuntelemaan, jos yhtään kiinnostaa. Luennot löytyvät mm. Spotifysta. Yhdellä Esan luennoista oli vieraana jo edesmennyt Vesa-Matti Loiri. Vesku puhui luennolla omasta urastaan ja syistä, miksi oli niin hyvä kuin oli. Hän puhui siitä, miten näyttelijän on tärkeää rakastua omaan hahmoonsa, vaikka se olisi kuinka paha ja kieroutunut tahansa.

Mielestäni tätä rakastumisen teemaa voi soveltaa todella hyvin myös taiteelliseen tekemiseen. Teema sopii hyvin myös tehon ensimmäisellä tunnilla opetettuun asiaan, kun piirsimme ryhmätyönä toisesta opiskelijasta kuvan. Töissä korostettiin yhtä yksityiskohtaa tarkemmin ja muu sai olla epäselvää. Ehkä omasta työstä löytyy jokin kohta, mihin voi rakastua ja jota haluaa korostaa ja tuoda esille? Toki kolmiuloitteisissa pienoismalleissa ei voi jättää epäselviä kohtia, joten pitää vähän miettiä soveltamista niissä ;D

Lopuksi sanottakoon, että aina tehtävänanto ei herätä mitään tunteita. Koko tekeminen ja työ tuntuu valjulta ja jotenkin väärältä. Silti se ei tarkoita, etteikö työstä voisi saada hyvää arvosanaa. Joskus tehtävät kolahtavat ja joskus taas eivät. On mahdollista, että oma lähestymistapani on täysin väärä. On mahdollista, että toisella lähestymistavalla olisi mahdollisuus saada parempia tuloksia. Ken tietää. Uskon, että tärkeintä on kuitenkin löytää itselle luonnollisin lähestymistapa. Näillä ajatuksilla, ihanaa viikkoa!

Ollaan luovia!

Rakkaudella,

Ruut

Jatkan tälläkin kerralla pohdiskelua oppimisen äärellä. Mieleeni on Tehon Maxi-kurssin aikana juolahtanut jos minkälaisia pohdintoja oppimiseen ja harjoitteluun liittyen. Onko kukaan seppä syntyessään? Miten voisimme omia asenteitamme muuttamalla mennä kohti optimaalista oppimista? Miksi on tärkeää uskaltaa olla surkea? Seuraavaksi jotakin mietteitä, mitä mieleeni on juolahtanut.

Asenteet oppimisen esteenä tai mahdollistajana

Uuden oppimisen äärellä on hyvä tarkastella Carol Dweckin kasvun asenne- teoriaa. Teoria saattaa olla monelle jo tuttu ja ehkä nuoremmille on jo luonnostaan opetettu kotona ja koulussa kyseistä asennetta. Itse huomaan, että vielä on paljon harjoiteltavaa kyseisellä saralla. Yksinkertaistettuna, kasvun asenteen omaava uskoo, että jokainen vastaan tuleva haaste on mahdollisuus kehittyä. Muuttumattoman asenteen omaava taas näkee, että oma osaaminen on syntymässä määritelty ominaisuus. Eli sitä joko on syntynyt viivain ja kynä kädessään, tai sitten ei.

Joten mitä uskomuksia tai asenteita minulla on itsestäni ja taidoistani? Koska en hallitse vielä kaikkien perpsektiivien piirtämistä ennätysvauhdilla, uskottelen itselleni, että en vain ole pikkutarkkojen juttujen piipertäjä. ”Olen sellainen taivaanrannan maalari”. Koska akvarelleilla maalaaminen tuntuu vaikealta, olen päättänyt, että vesivärit eivät ole minun juttu. Hoidan ”pakolliset” tehtävät mahdollisimman sutjakasti alta pois, mutta en varmasti harjoittele enempää. Harmillisesti tämä asenne ei kehitä minua mihinkään suuntaan enkä opi juurikaan uutta. Ennen kaikkea en anna edes itselleni mahdollisuutta siihen, että ehkä yksityiskohtiin uppoutuminen voisikin olla minulle erittäin palkitsevaa. En anna itseni tulla paremmaksi akvarelleilla, sillä se tarkoittaisi sen myöntämistä, että en ole niissä vielä hyvä ja minun pitää harjoitella niillä. Ymmärrän kasvun asenteen, mutta haluaisin mieluummin kuunnella päässäni kimittävää pientä ääntä ”Kyllä sinun pitäisi osata jo.Turha yrittää. Tee jotain mukavampaa, mikä palkitsee sinut heti”. Haluaisin pysytellä mukavuusalueella ja välttää kaikkia mahdollisia epämukavia tuntemuksia. Harmillisesti, silloin vältän myös kehittymisen ja uuden oppimisen. Onko tämä kenellekään muulle tutun kuuloista?

Lupa olla surkea

Joten, kun tulen tehon tunnille, ja käsittelemme siellä jälleen kerran minulle uutta ja vierasta tekniikkaa. Jälleen kerran minulle tulee epämukava olo, koska en osaa uutta tekniikkaa niin kuin ajattelen että minun pitäisi osata. Jälleen kerran yritän selittää itselleni, että tämä(kään) ei ole minun juttuni, enkä anna itselleni mahdollisuutta kehittyä ja oppia. Pysyn mukavuusalueellani, sillä minulla on tietty käsitys siitä kuka olen, mitä osaan ja mitä minun pitäisi osata heti ensimmäisellä yrittämällä!

Ehkä sen sijaan, annan itselleni luvan olla surkea. Annan luvan kaikille niille tunteille tulla ja mennä, sillä sitähän ne tekevät; tulevat ja sitten menevät. Keskityn siihen mitä uutta voin oppia. En siihen, mitä muut osaavat tai mitä ”minun pitäisi jo osata”. Annan tilaa omalle asiantuntijuudelleni kasvaa. Inspiroidun kaikista mahdollisuuksista, missä minusta voi tulla hyvä – harjoituksella. Inspiroidun muiden taidoista ja yrityksistä oppia. Teho-opistolla on mitä parhain ilmapiiri ja ympäristö olla nyt surkea ja kehittää omaa osaamistaan kohti pääsykokeita. Olipa se kehitettävä taito tekninen osaaminen tai näkökulmien ja ideoiden löytäminen.

Loppukaneettina vielä yhden lempi podcastjuontajani Rachel Hollisin asenne ”Embrace the suck”. Uuden oppimisen äärellä ja ylipäätään minkä tahansa itselle merkityksellisen äärellä on oltava valmis epäonnistumaan ja olemaan surkea. Ja onhan se nyt niin, että oppiminen on mahtavaa, kun sallii siihen sisältyvän jos jonkinmoista rönsyilyä, tunteiden myllerrystä ja sivupolkuja.

Ollaan luovia!

Rakkaudella,

Ruut